OIKOPOLKU
Elämästä pudonnut kuva Projektin kuvaus Sosiaalialan ja TIO:n työn yhdistäminen TIO Soveltava teatteri Projektin kulku Työpajat Draamatyöpaja ikäihmisille Taidetyöpaja nuorille TIO:n erityisosaaminen Näyttely Elävä Galleria Museodraama Yhteenveto Lähteet

Elämästä pudonnut kuva –taidetyöpaja lastensuojeluyksikön nuorille

Päivi Tuki




Rohkea Susi ja Runokettua



Tuntuu, että on niin paljon mitä haluaisin sanoa ja paljon mitä en voi sanoa. Tuntuu, että en osaa sanoa. Että opettelen vasta. Puhumaan kieltä, joka paljastaa ja kuitenkin kätkee. Haluaisin kertoa oikein, sillä niin ihmeellisiä ovat nämä nuoret, nämä tarinat. Miten tehdä näkyväksi kun tehtävänä on varjella? Miten kertoa näitä tarinoita, jotka kaikkien pitäisi kuulla?
(Työpäiväkirja 25.4.2013 Päivi)

Toteutin oman työpajaosuuteni yksityisessä lastensuojeluyksikössä, jossa työskentelen ohjaajana sosionomi (AMK) -tutkinnolla. Yksikön kohderyhmä ovat kodin ulkopuolelle sijoitetut kouluikäiset lapset ja nuoret. Taidetyöpajani toteutui kohdennetusti tämän yksikön kahden nuoren kanssa. Kysyin näiltä nuorilta mielipidettä työpajaan osallistumiselle ja he ilmaisivat halukkuutensa olla mukana. Työpajaosuus toteutui tammi-helmikuussa 2013 kahdesti viikossa viiden viikon ajan. Maaliskuussa työpajaprosesseista koostettu näyttely sai ensi-iltansa Lahden Galleria Oyoy:ssa. Nuorten toiveesta työpajatoiminta jatkuu kevään ajan, vaikka varsinainen projektimme onkin jo päättynyt.

Koska työskentely oli osa opinnäytetyötäni ja nämä nuoret kuuluvat lastensuojelulain piiriin, minun piti anoa lupa nuorten mukana olemiseen heidät sijoittaneiden kuntien sosiaalityöntekijöiltä. Nuorten henkilöllisyyden tuli säilyä suojattuna projektin aikana, koska lastensuojelulain tarkoituksena on "turvata lapsen oikeus turvalliseen kasvuympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen sekä erityiseen suojeluun." (Lastensuojelulaki 417/2007, 1§.). Myös asiakaslaissa ja julkisuuslaissa on vaitiolovelvollisuutta koskevat säädökset (Asiakaslaki 812/2000, §15; Julkisuuslaki 621/1999, §23).

Tutustumisesta


Projektin alkaessa olin saanut tutustua näihin nuoriin heidän arjessaan puolen vuoden ajan. Luottamuksellisen suhteen rakentuminen minun ja nuorten välillä oli jo ottanut varovaisia ensiaskeleitaan. Taidetyöpajan alkaminen tuntui herättävän uteliaisuutta ja jännitystä niin nuorissa kuin minussa. Yhtäkkiä jo tutuiksi tulleet roolimme muuttuisivat toisiksi. Saattaisimme nähdä toisistamme uudenlaisia puolia, kenties sellaisia, jotka olivat olemassa, mutta vielä kätkössä. Pohdin tuolloin, miten nuoret ottaisivat vastaan tämän puolen minua, tapani olla taiteen kautta. Jos minä silloin mietin, katsoisivatko he minua tässä uudessa roolissani hyväksyvin silmin, saatoin vain arvailla millaisista ajatuksista heidän mielensä uuden ja tuntemattoman äärellä täyttyi.


Pohdin, voisiko taidelähtöinen työskentely tuottaa jotakin lisää nuoren ja aikuisen väliseen korjaavaan vuorovaikutussuhteeseen. Odotin, millaisia kohtaamisia taidetyöskentelyn äärellä voisi syntyä.
(Työpäiväkirja 25.4.2013 Päivi)



Lähtötilanne työpajatoiminnalle oli etteivät nämä kaksi nuorta olleet juuri keskenään tekemisissä, eivätkä he oikein tunteneet toisiaan. Otin tämän seikan huomioon työpajakokonaisuuden suunnittelussa niin, että se toteutuisi ainakin aluksi yksilöllisenä työskentelynä ja vain osan ajasta nuoret toimisivat yhdessä. Tarkoituksena oli edetä pienin askelin yhteisen tekemisen äärelle. Nuoret itse olivat kuitenkin nopeasti halukkaita toimimaan yhdessä ja suunnitelma muuttui.

Aluksi mietin voisivatko työpajakerrat tapahtua spontaanisti yksikkömme arjen keskellä. Arkemme on strukturoitua ja lapset saavat paljon aikuisen tukea ja ohjausta arjen toiminnoissaan. Tilanteiden ja tapahtumien ennakointi lisää turvallisuuden tunnetta ja on tärkeää niin lasten kuin aikuisten päivärytmin kannalta ja siksi päädyinkin ennalta sovittuihin työpaja-ajankohtiin. Taidetyöpajan myötä halusin tarjota nuorten arkeen erilaista sisältöä sekä aikuisen jakamatonta aikaa ja huomiota. Tavoitteenani oli että nuoret tarinoineen voisivat tulla työpajoissa nähdyiksi ja kuulluiksi. Halusin katsoa ja kuulla nuoria rauhassa ja keskittyneesti, mikäli he sallisivat sen.



Järven jäällä aitoa kohtaamista ja iloa syntyy siinä vaiheessa kun ohjattu, virallinen osuus alkaa olla ohitse. Kun minä unohdun, jotakin tapahtuu heidän välillään. Minun on muututtava näkymättömämmäksi, silloin he voivat tulla näkyviksi toisilleen.
(Työpäiväkirja 3.1.2013 Päivi)

Nuorten kertomat tarinat päätyivät animaatioksi televisioon.

Miniatyyrimaailmojen äärellä


Työpajan sisällön suunnittelussa pyrin ottamaan huomioon nuorten toiveita ja heidän kiinnostuksiaan erilaisista ilmaisun muodoista. Jokaisesta työpajakerrasta muodostui sisällöltään oma yksittäinen kokonaisuutensa. Työpajaprosessin alku rakentui miniatyyrimaailmojen ympärille, jotka toimivat etäännyttämisen keinona omille tarinoille, todelle ja sadulle. Jossakin tässä toden ja sadun välillä muistot ja uudet tarinat muodostivat kudelmaa, nuoren omaa tarinaa, jossa tämä saattoi alkaa tunnistaa jotakin itsestään (Krappala & Pääjoki 2003, 7). Nuken kokoisen maailman rakentamisen olikin tarkoitus auttaa nuoria lopulta näkemään itseään välimatkan päästä.


Uskallanko unelmoida? Mitä jos toiveeni toteutuu? Mitä minä sitten teen?
(Työpäiväkirja 18.2.2013 Päivi)



Työpajaprosessin aikana nuoret kertoivat omaa tarinaansa muun muassa kuvien, esineiden ja nukkejen avulla. He valokuvasivat lelujaan ja näin syntyi pienten leluhahmojen perhepotretteja. Etäännyttämällä omia toiveitaan näihin leluhahmoihin, nuori toi minulle näkyvämmäksi omaa maailmaansa. Miniatyyri -työskentelyn aikana nuoret maalasivat myös unelmien kotinsa ja rakensivat sinne pienet huonekalut. Minulle näyttäytyi millaisista asioista he haaveilevat ja mitä he kaipaavat. Minua kosketti se, miten unelmointi ei ole itsestään selvää. Prosessin lopuksi nuoret rakensivat omat mini-installaatiot Purkkitekniikalla kuvaamaan omaa työpajaprosessiaan. Nämä nuorten omat mini-installaatiot, valokuvat ja unelmien kodit olivat mukana Elämästä pudonnut kuva -näyttelyssä.


Purkkitekniikan avulla nuori kertoi tarinan kolmesta kykloopista, jotka ensin asuivat yhdessä ja muuttivat sitten kaikki kolme eri purkkeihin asumaan. Heidän nimensä olivat Tömpelö, Pömpelö ja Horton.
(Työpäiväkirja 23.2.2013 Päivi)

Työssäni näiden nuorten kanssa olen paljon tunteiden äärellä. Pyrin kuuntelemaan sellaisia vastatunteita, joita nuorten kanssa vuorovaikutuksessa oleminen minussa kulloinkin herättää. Minun tehtäväni on sanoittaa nuorelle näitä tunteita, silloin kun hän itse ei löydä niille nimiä. Olen kontaktissa nuoreen, omiin tunteisiini ja kysyn. Jotta lapsi voisi tuntea oman erillisyytensä turvallisesti, hänen on tunnettava yhteyttä toiseen ihmiseen. Tietoisuus omista tunteista sekä kyky eritellä omaa elämää on keskeistä elämässä selviytymisen kannalta. Taide voi olla väline itsen ja ympäröivän maailman kohtaamiseen. (Känkänen 2003, 87.) Teatteri-ilmaisun ohjaajana toimin hyvin samankaltaisesti vastatunteineni. Luon ajan ja tilan turvalliselle kohtaamiselle, saattelen toiminnan äärelle ja kysyn kuulemani ja tuntemani perusteella.
- Päivi Tuki

Ihmisen kokoiseksi


Draamassa esittämisen sijaan korostuu tutkiminen ja toiminnallisuus pohtimisen välineenä (Koskenniemi, 2007, 10). Draama oli muotona kun työskentelimme omien tarinoiden kanssa miniatyyrimaailmojen parissa sekä käsitellessämme näkymättömyyden teemaa nuorten näkökulmasta fiktiivisen kehystarinan sisällä, prosessidraaman avulla. Näkymättömyys -draamatyöskentelyssä nuoret loivat yhteisen mielikuvitusystävän, jonka tarinaa he keksivät ja kuljettivat leikin ja mielikuvittelun avulla pohtien samalla sitä, miksi lapsi muuttuu näkymättömäksi ja miten hänet voisi saada näkyväksi jälleen.

Esityksellisempään muotoon toimintamme lähti menemään nuorten oman fiktiivisen tarinan kautta, jonka satuhahmot, noidan, kissan ja smurffin, nuoret olivat jo prosessin alussa keksineet. Luomalla satumaailman saattoi nuori kenties alkaa tutustua turvallisesti myös omaan maailmaansa (Vesanen-Laukkanen 2003, 63). Satuhahmot kulkivat mukanamme koko työpajaprosessin ajan. Eräällä työpajakerralla nuoret tekivät nämä hahmot näkyviksi teatteripuvuston ja -tarpeiston avulla. Tästä heillä syttyi kipinä oman teatteriesityksen tekemiseen muille yksikön nuorille ja aikuisille.

Järjestimme yhdessä nuorten kanssa oman teatteri-illan pääsylippuineen ja väliaikatarjoiluineen, jossa heidän ideoimansa esitys Pilli ja Pulla leipomossa, sai ensi-iltansa. Yleisö sai osallistua esityksen toisen puoliajan kulkuun liittymällä osaksi tarinaa. Teatteri-ilta sai yksikössämme innostuneen vastaanoton ja päätimmekin yhdessä lasten ja aikuisten kanssa oman teatteritoiminnan käynnistämisestä. Nuorten oma teatteri aloittaa toimintansa kesällä 2013. Syksyllä tullaan järjestämään kuukausittaisia klubi-iltoja, joihin nuoret saavat valmistaa esityksiä ja ohjelmaa.



Työpajatyöskentelyssä pyrin reagoimaan tällaisiin nuorten tuottamiin ideoihin ja innostuksiin. Ohjaajuudessani korostui heidän leikkiinsä tarttuminen ja heittäytyminen sen vietäväksi tietämättä mihin lopulta päätyisimme. Tällainen ohjaaja olen. Nautin luvallisista päämäärättömyyden hetkistä, spontaanisti alkunsa saaneista retkistä sekä leikistä. Haastavana itselleni koen sitkeästi johdonmukaisesti toimimisen. Johdonmukaisuuden ja päämäärättömyyden ristiriita on minusta kiinnostava. Sen ei tarvitse olla vastakkainasettelu. Näiden voimien välillä ohjaajana liikun.
-Päivi Tuki



Mitä sitten tehdään kun mielikuvittelu on liian vaarallista? Tai kun ei uskalla vielä unelmoida? Katsotuksi ja nähdyksi tuleminen voi olla voimakas kokemus lastensuojelun nuorelle. Mitä jos annan luvan katsoa ja toinen ei näekään tai ei katso armollisin silmin? Miten minun sitten käy?
(Työpäiväkirja 7.2.2013 Päivi)



Miten ohjaajana voin kannatella lapsen tarinaa silloin kun tämä uudelleen kertoo sitä sanoin, kuvin tai teoin? Miten lapsi voisi osata tai uskaltaa kertoa sen niin, ettei saman tarinan tarvitse toistua lapsen elämässä aina uudelleen?
(Työpäiväkirja 31.1.2013 Päivi)

Taide ilmaisun välineenä


Työpajassa työskentelimme eri taidemuotoja käyttäen, muun muassa valokuvaus, kuvataide ja luova kirjoittaminen toimivat ilmaisun keinoina. Teimme jäätaidetta kuvan ja sanan muodossa. Maalasimme järvenjään pintaan kuvia ja kirjoitimme runoja luonnossa ympärillä puhuttelevista asioista. Myös valokuvaus oli yksi tärkeä menetelmä alusta asti työskentelyssämme. Nuorten keskinäinen tutustuminen lähtikin liikkeelle linssin läpi toista katsoen. Miten minä sinut näen -kuvauksen lisäksi nuoret innostuivat valokuvaamaan luontoa ja toisiaan myös työpajan ulkopuolella. Kameran turvin toisen uskalsi laskea ehkä lähemmäksi itseään kuin arjen tilanteissa muuten.



Tutustuin Miten minä sinut näen –kuvaukseen Päivi Ketosen ohjaamalla Psykodraama-opintojaksolla Metropolia Ammattikorkeakoulussa. Kuvaus oli hänen sovelluksensa Miina Savolaisen Voimauttavasta valokuvasta. Miten minä sinut näen –kuvaus haastoi kuvaajan näyttämään mitä oli opintojaksolla kuvattavan tarinasta siihen mennessä nähnyt ja kuvattavan antautumaan oman tarinansa kanssa toisen katsottavaksi. Molempien kuvausmenetelmien tarkoitus on valokuvan keinoin näyttää toisesta jotakin erityistä. Voimauttavan valokuvan menetelmä perustuu ajatukseen, että kuvattava saa määritellä, miten haluaa tulla kuvatuksi, miten muut saavat häntä katsoa (Savolainen 2008, 157). Miten minä sinut näen -kuvauksessa kuvaaja näyttää kuvattavan kunnioittavasti juuri niin kuin itse on hänet saanut nähdä.
- Päivi Tuki

Taide on itselleni luontainen olemassa olemisen tapa. Se lävistää koko ihmisen. Sanojen käydessä harvemmiksi voin kuitenkin kertoa, että tältä minusta tuntuu. Jäljelle jäävät teot ja tunteet. Taide on kuvia mielestä, sen sisältä. Sillä voi näyttää asioita. Taidetta ei tarvitse selittää tai perustella. Taiteessa ei ole oikeaa tai väärää. Se on villiä maastoa, alkukantaista ja juurevaa. Kodin ulkopuolelle sijoitetun nuoren muistikuvia kasvamisen matkasta saattaa olla kadoksissa, kuin pudonneina. Nuoren elämäntarina on silloin toisten kysymisen ja kertomisen varassa. Taiteessa saa kertoa itse. Saa kertoa sen verran kuin haluaa. Tässä prosessissa koin vahvasti sen, että nuori kertoo, jos haluaa. Hän kertoo kenelle haluaa. Kuinka vastuullinen onkaan tuo tehtävä kannatella aikuisen roolissa jotakin niin haurasta ja pakenevaa, toisen omaa, rakentuvaa tarinaa. Toisinaan minun tehtäväni on ollut jatkaa siitä mihin nuori pysähtyy. Taiteessa hän saa päättää kelpaako se, riittääkö se, luottaako hän.
- Päivi Tuki



Kuulisitko minua? Kuulisitko tarinani?

Vuorovaikutuksen voimasta


”Siinä lopussa nää kaikki kolme vois kulkea käsi kädessä auringonlaskuun.”
–Rohkea Susi



Sadut ja tarinat voivat toimia korjaavien kokemusten väylinä lapsen elämässä. Vuorovaikutuksen laadun korjaantumista voi tapahtua näissä pienissä hetkissä myös nuoren ja aikuisen välillä. Tarinan avulla nuori ja aikuinen saattavat yhdessä löytää tavan kertoa tunteista, yhteisen kielen, jolla sanoittaa hankaliakin asioita. (Känkänen 2003, 84.)


Ohjaajana minua kiinnostavat kompuroinnit, esteet, enemmän kuin se, mikä on helppoa ja sujuu. Koen kiehtovina törmäyksen tilanteet ja umpikujat. Ne ovat sellaisia riisuttuja, rehellisiä hetkiä. On ihanaa, kun ei tiedä mitä nyt pitäisi tehdä. Mistä napista painan, missä on vipu josta vedän ja minne katosi se langan pää? Silloin sydämeni sykkii ja ajatus on kirkas, vaistot terävöityvät ja minä toimin.
(Työpäiväkirja 26.4.2013 Päivi)



Työpajoissa halusin antaa nuorille tilan, ajan ja aikuisen turvallisen läsnäolon. Tässä tilassa ja ajassa heillä oli mahdollisuus leikkiä, luoda, mielikuvitella ja taiteilla. Yritys ei ollut tuoda heitä yhteen ja suhtauduin yhteisiin hetkiin aluksi pienellä varauksella. Liikahdus toisen kohtaamiseen kuitenkin tapahtui, kuin huomaamatta, toiminnan äärellä. Nuoret alkoivat tutustua toisiinsa. Tämä heidän välinen kohtaamisensa on ollut minulle merkityksellisintä koko prosessissa. Minusta taide on tapahtunut siinä. Heidän välillään.

Elämästä pudonnut kuva –projekti on tuonut näiden erityisten nuorten kanssa tekemääni työhön syvyyttä ja keveyttä. Konkreettisesti projekti on mahdollistanut kohtaamisia nuorten arjessa yhteisen toiminnan äärellä sekä nuorille se on antanut omaa aikaa aikuiselta. Olen nähnyt projektissa mukana olleista nuorista puolia, joita en ole ennen osannut nähdä. Tarinankieli ja taiteen keinot ovat luoneet uusia rooleja ja kommunikoinnin tapoja minun ja nuoren väliseen vuorovaikutussuhteeseen. Työpajoissa nuori on saanut tulla nähdyksi. Ajattelen projektin synnyttäneen vuorovaikutuksen taidetta.

Olen saanut työyhteisöni tuen taidelähtöiselle toiminnalle ja teatteri-ilmaisun ohjaajan osaamiseni on noteerattu erityisosaamisena, jota yksikkömme voi jatkossa tarjota osana lastensuojelun hoito- ja kasvatustyötä.


Työpajaprosessin aikana olen hämmästynyt, hämmentynyt, ilostunut ja ihastunut. Olen oivaltanut - se että on turvallisena aikuisena läsnä tässä kohtaamisessa riittää.
(Työpäiväkirja 15.2.2013 Päivi)



Nämä kohtaamiset ovat yllättäviä, eikä niille ole valmista käsikirjoitusta. Ne ovat vahvasti hetkessä ja liikuttavat tunteita. Toisinaan koen työn raskaaksi ja samaan aikaan tunnen voimaa ja halua seistä rinnalla. Etten itse muserrukaan vaan voin katsoa yhdessä samaan suuntaan. Vaikka oltaisiin vaan ihan hiljaa.
(Työpäiväkirja 26.2.2013 Päivi)

Miniatyyrimaailmat

Työpajassa nuorten keskeisenä aiheena olivat heidän omat tarinansa. Ne saattoivat olla todellisia, osin tai kokonaan heidän itsensä kokemia tai ne saattoivat olla keksittyjä, mielikuvittelun värittämiä, fiktiivisiä. Näitä nuorten omia tarinoita prosessoitiin toiminnallisesti ja tässä apuna käytettiin Miniatyyrimaailma –tekniikkaa, eräänlaista oman pienoisnäyttämön rakentamisen tekniikkaa. Tarkoitus oli, että nuori sai välimatkaa itsensä ja näkyväksi tulleen tarinansa välille. Etäämmältä nuoren oli mahdollista tarkastella uutta, konkreettisen muodon saanutta tarinaa ja vaikeaakin tarinaa saattoi uskaltautua katsomaan. Pieni välimatka toi sitä lähemmäksi, käsin kosketeltavammaksi. (Häkämies 2013,9). Pienet leluhahmot saattoivat edustaa nuoren tarinassa hänelle läheisiä ihmisiä. Rakentaessaan unelmien kotia näille leluhahmoille, nuori saattoi heijastaa työskentelyyn omia tunteitaan, toiveitaan ja pelkojaan, fiktion ja leikin kerronnan turvin.



Eräänä päivänä yhteen pesistä oli muuttanut uusi asukas.

Prosessidraama

Nuoret tekivät työpajassa prosessidraaman, jonka avulla he tutkivat yhdessä kevyiden roolien turvin sitä, mitä tapahtuu kun lapsi muuttuu näkymättömäksi. He loivat fiktiivisen henkilön, jonka tarinaa he yhdessä keksivät ja jota ohjaajan johdolla kuljettivat prosessidraaman työtapojen, draamallisten harjoitteiden avulla. Nämä harjoitteet haastoivat nuoria mielikuvittelemaan ja heittäytymään yhteiseen leikkiin, sopimaan ja ratkaisemaan yhdessä tarinan kulkua. Työskentelyssä nuoret saattoivat fiktion turvin käsitellä näkyväksi tulemisen ja näkymättömissä olemisen –teemaa, ja ohjaajana saatoin nähdä ja kuulla nuorten omakohtaista näkökulmaa aiheeseen. (Owens & Barber 2002, 25) Työskentelyssä oli mahdollista tutustua omiin tunteisiinsa ja ajatuksiinsa, kun ne sai tuoda osaksi keksittyä tarinaa, itsensä ulkopuolelle.



Nuoret tutustuivat draaman avulla näkymättömään ystävään.