OIKOPOLKU
Elämästä pudonnut kuva Projektin kuvaus Sosiaalialan ja TIO:n työn yhdistäminen TIO Soveltava teatteri Projektin kulku Työpajat Draamatyöpaja ikäihmisille Taidetyöpaja nuorille TIO:n erityisosaaminen Näyttely Elävä Galleria Museodraama Yhteenveto Lähteet

Elämästä pudonnut kuva -draamatyöpaja ikäihmisille

Minttu Häkkinen







Mulla on sellanen tunne, että kaikki on nähneet niin paljon elämää, etteivät hätkähdä kovin helposti. He voivat tuntea, kokea, rakastaa, vihata. Mutta se ei saa tolaltaan. Osaavat olla siinä niin, omina itseinään, jalat maassa ja silti valmiina heittäytymään tuntemattomaan. Heissä kaikissa on jotain sellasta mitä ei voi kun arvostaa. Toivon saavani siitä hengestä itselleni jotain uutta. Jotain samanlaista varmuutta.
(Työpäiväkirja 10.1.2013 Minttu)

Työpajaprosessissani oli mukana viisi n. 65-86-vuotiasta naista, joiden kanssa kävimme läpi heidän elämäänsä lapsuuden muistoista ja nuoruuden unelmista äitiyden ja isoäitiyden kautta tähän päivään. Työskentelyn tarkoituksena oli antaa osallistujille mahdollisuus tulla nähdyiksi ja kuulluiksi omien tarinoidensa kautta. Työskentelyn aikana jaoimme ryhmässä paloja omista tarinoista ja muistoista käyttäen hyödyksi teatterilähtöisiä, luovia menetelmiä. Osallistujat olivat valikoituneet ryhmään ilmoituksen perusteella ja he olivat kaikki jo jollain tavoin mukana yhteistyötahoni Lahden Lähimmäispalvelu ry:n toiminnassa. Työskentely tapahtui työpajamuotoisesti kerran viikossa yhteensä seitsemän viikon ajan. Kokoontumiset kestivät aina kaksi tuntia kerrallaan ja sisälsivät jokaisen työpajakerran alussa yhteisen kahvihetken.

Yhteistyö Lahden Lähimmäispalvelu ry:n kanssa mahdollisti työpajani onnistumisen monella tasolla. Lahden Lähimmäispalvelu ry:n kautta löysin ryhmän, jonka kanssa toimia sekä sain käyttööni tilan, jossa kokoontumisemme tapahtuivat. Tämän lisäksi sain vertaistukea ikäihmisten kanssa työskenteleviltä sosiaalialan ammattilaisilta sekä ammattitasolta tulevaa suoraa palautetta toiminnastani, joka loi henkilökohtaista uskoa tekemiseeni ja sen merkitykseen. Lahden Lähimmäispalvelu ry on toiminut Lahden alueella jo vuodesta 1987. Sen toiminta sisältää ikääntyneille suunnattua kotipalvelua, projektitoimintaa sekä vapaaehtoistoimintaa. Se pyrkii toiminnallaan kehittämään lähimmäisvastuuta, ikääntyneiden sosiaalisia oloja ja toiminnassaan ja palveluissaan kunnioittaa ikääntyneiden yksilöllisyyttä ja itsemääräämisoikeutta. (Lahden Lähimmäispalvelu ry 2013). Näitä arvoja halusin itsekin työpajassani toteuttaa.



Se rehellisyys tekemisessä. Se että ihminen kohdataan ihmisenä ja hänelle annetaan tilaa ja aikaa olla oma itsensä. Siitä tässä meidän projektissa on kyse. Olla ihminen ihmiselle. Olla siinä ja antaa tilaa ja aikaa. Mahdollistaa. Mahdollistaa se tila, jossa ehdottamiemme toimintojen avulla voi syntyä niitä pieniä liikahduksia, luovia hetkiä, jotka auttavat ihmistä kenties tulemaan tietoisemmaksi itsestään.
(Työpäiväkirja 2.4.2013 Minttu Häkkinen)

Tavoitteina työskentelyssä oli osallistujien näkyväksi tuleminen ja heidän osallisuutensa tukeminen taiteen keinoin. Näitä tavoitteita kohti lähdin ryhmäni kanssa mahdollisimman pienin askelin. Työpajaan osallistuminen ei vaatinut keneltäkään aikaisempaa kokemusta teatterista tai draamasta, joten lähdin työskentelyssä menemään näitä kohden hyvin pelkistetyillä harjoitteilla. Ohjaajana pyrin antamaan itselleni luvan hengittää ja luottaa siihen, että hetki vie minua eteenpäin. Ennen kaikkea pyrin olemaan läsnä siinä hetkessä, omana itsenäni ja antamaan aikaani.



Teatteri-ilmaisun ohjaaja -koulutuksen myötä ohjaajuuteeni on liittynyt uudenlaista laatua. Hengitystä. Huokoisuutta. Uskallan enemmän luottaa ryhmään ja itseeni sen kanssa toimijana. Ohjaajuuteeni on tullut mukaan ehdottavuus. Ohjaustilanteessa annan ennemminkin ehdotuksia toiminnan suunnalle kuin oman ryhmälle asettamani päämäärän toteuttamiseen tähtääviä tehtäviä. Tehtäväni ohjaajana on ehdottaa toimintoja ja aistia mitä ne saavat ryhmässä aikaan. Kannan vastuuni ja olen auktoriteettina, mutta olen valmis toimimaan ryhmän tarpeiden mukaan. Kyse on ehdottomasti luottamuksesta itseen ja ryhmään. Siihen tarvitaan valtavaa epävarmuuden sietokykyä ja olen itsekin ottamassa tässä vasta ensiaskeleitani. Tässäkään prosessissa se ei ollut aina helppoa. Varsinkin prosessin alussa, kun vielä jännitin ryhmää eikä se ollut vielä tuttu, ikään kuin suoritin ohjaajuutta. Prosessin loppua kohden ryhmä kävi tutummaksi, jolloin pystyin toimimaan yhä huokoisemmin, omana itsenäni, ryhmää kuunnellen ja hengittäen.
- Minttu Häkkinen



Olin ennen työpajaprosessin alkua valmistellut koko seitsemän työpajakerran kattavan alustavan työpajasuunnitelman. Suunnitelma sisälsi valmiiksi mietittyjä teemoja, joiden kanssa työpajan aikana tultaisiin työskentelemään, sekä joitain harjoitteita, joiden olin ajatellut sopivan aiheiden käsittelyyn. Nämä suunnitelmat elivät kuitenkin työpajaprosessin mukana. Ne muuntuivat ja täsmentyivät jokaisen työpajakerran aikana ja niiden jälkeen. Alun suunnitelmat toimivat ikään kuin työpajan pohjana ja toiminnan kaarena, mutta osallistujiin tutustuttuani kykenin muuntamaan suunnitelmia juuri heidän kiinnostustensa mukaan. Alkuperäisen suunnitelman ”punainen lanka” oman elämäntarinan läpikäynnistä pysyi kuitenkin mukana koko prosessin ajan ja vahvistui matkan aikana koko työpajan kattavaksi teemaksi.

Jokaisen tarina on oma ja erityinen


Tahdoin työskentelyllä antaa osallistujille tilaisuuden pysähtymiselle sekä muistoille ja tätä kautta oman elämän hahmottamiselle. Puhun työskentelyä kuvatessani, että työskentelimme osallistujien omien tarinoiden kanssa, mutta työskentelystä voisi puhua myös omien sisäisten tarinoiden jakamisena. Sisäinen tarina on luova ja muuttuva tarina, joka rakentuu mielemme sisällä ja perustuu omaan kokemushistoriaamme. Sen avulla jäsennämme elämäämme ja elämäntilannettamme. Jakamalla palasia tästä omasta tarinastaan ryhmässä ikäihmiset saivat tilaisuuden ottaa siihen etäisyyttä ja tarkastella sitä yhdessä muiden kanssa. Tämän jakamisen avulla osallistuja pääsi reflektoimaan omia kokemuksiaan samalla, kun muut saivat mahdollisuuden oman elämänsä tulkitsemiseen toisen tarinan kautta. Yhdessä jakaminen mahdollisti sen, että ryhmän jäsenet löysivät toistensa tarinoista tätä peilauspintaa omiinsa ja kokivat näin liittymistä ja yhteisöllisyyttä. (Hänninen 2000; 22, 49, 55.)



Itse ajattelin alun perin, että haluaisin luovien menetelmien avulla auttaa työpajaan osallistujia muistamaan, rohkaista heitä näkemään itseään kokonaisuutena ja löytämään itsestään ehkä uusia puolia. Yksi tärkeimmistä asioista työpajaan osallistuneille oli kuitenkin se, että he saivat kuulla toistensa tarinoita ja oppivat uutta toisistaan sekä toisiltaan. Nämä asiat eivät sulje toisiaan pois, mutta minut yllätti se, miten merkittävää oli, että he saivat toimia yhdessä. Yhteisöllisyyden kokemisessa on kai jotain sellaista, mitä me kaikki tarvitsemme. Tarvitsemme sitä peilausta toisistamme ja tarvitsemme sitä tunnetta, että meidät hyväksytään sellaisina kuin olemme. Tarvitsemme sitä, että joku näkee meidät ja hyväksyy meidät juuri niin. Ehkä me siis tarvitsemme toisiamme nähdäksemme itsemme?
- Minttu Häkkinen

Tunsin oikein sen kuinka hän piteli kättä tässä olkapäällä


Työskentelymme pääpaino oli muistelutyössä. Kävimme työpajassa muistelutyön avulla läpi sitä, millaisista palasista kunkin osallistujan oma tarina rakentui eli mikä kaikki oli tehnyt heistä juuri heidät. Muistelutyön tarkoitus oli auttaa oman elämän jäsentämisessä. Tämänkaltaisen työn avulla voidaan vaikuttaa myös itsetunnon vahvistumiseen ja omien voimavarojan lisääntymiseen. (Hohenthal-Antin 2009, 23.) Historiamme, se mistä tulemme ja se mitä olemme kokeneet, vaikuttaa siihen millaisia olemme nyt. Ihmisen kokemushistoria on aina läsnä hänen elämässään ja vaikuttaa siihen miten hän kokee nykyisen elämäntilanteensa. Muisteleminen palvelee nykyhetken tarpeita: se auttaa hahmottamaan nykytilannetta peilaamalla sitä entiseen ja tulkitsemalla menneisyyttä uudelleen, kuitenkaan muuttamatta sitä. (Hänninen 2000, 58.) Työskentelymme pohjautui muistelutyöhön, mutta teimme tätä työtä toiminnallisten harjoitteiden avulla hyödyntäen niissä erilaisia menetelmiä soveltavan teatterin alueelta. Tällaisesta toiminnallisesta, taiteen keinoin tehdystä muistelutyöstä, voidaan käyttää myös nimitystä luova muistelutyö (Hohenthal-Antin 2009, 23).



Työskentelimme prosessin aikana hyvin henkilökohtaisella tasolla. Muistot ja tarinat olivat tosia ja nousivat osallistujien omasta elämästä. He osallistuivat työpajaan omana itsenään, kaiken kokemushistoriansa kanssa ja jakoivat paloja siitä ryhmässämme. Tämänkaltainen työskentely vaati luottamuksellisen, turvallisen ilmapiirin ja minulta ohjaajana tietoisuutta omista rajoistani. En voi alkaa korjaamaan tai parantamaa ketään, mutta voin antaa luvan tunteille. Riittää kun huomioin ympärilläni olevan. Sallivuus. Läsnäolo. Lupa olla oma itsensä. Niin ohjaajalla kuin myös ryhmäläisillä. Sitä se oli. Eräs ryhmäläisistä sanoikin, että ”työskentelyssä ei menty liian syvälle vaan pysyttiin siinä kohdin missä ihminen pystyi voimaantumaan”. Työskentely saikin osallistujat huomaamaan itsessään uusia puolia, näytti heille jotain erityistä heistä itsestään tai vahvisti jo jotain olemassa olevaa.
- Minttu Häkkinen

Ryhmäläisillä ja minulla ohjaajana oli etuoikeus saada kuulla ja tutustua noihin tarinoihin. Olen haltioissani ja kiitollinen. Jakamisen avulla saimme huomata, että me kaikki todellakin olemme täynnä tarinoita ja ihmeellisiä maailmoja – jopa ne tutut ystävät.
(Työpäiväkirja 30.1.2013 Minttu)

Draaman avulla etäännyttäminen ja toiminnallistaminen


Käytin työpajassa paljon sovelluksia teatterilähtöisistä harjoitteista, joita oli tarttunut mukaani pääasiassa opintojeni ajalta Metropolia Ammattikorkeakoulusta. Tämän lisäksi prosessi synnytti myös omia menetelmiä, jotka jatkavat vielä kehittymistään kuten Paperinukke- ja Purkkitekniikka.

Purkkitekniikkaa käytimme työpajaprosessimme purussa. Jokainen työpajaan osallistuja sai sen avulla rakentaa lasipurkkiin esinekoosteen itsestään ja työstää tällä tavoin koko läpi käytyä työpajaprosessia. Näiden Koko maailma purkissa -teosten avulla työpajaan osallistujat saivat mahdollisuuden tarkastella omaa tarinaansa kauempaa, taideteoksen muodossa. Paperinukketekniikalla tehdyt Oma kuva -paperinuket itsestä 15-vuotiaina olivat myös tarkoitettu tällaisen itsensä tarkastelun avuksi. Oma kuva -paperinukkejen avulla nuoruusmuistot tulvivat mieleen jonkin käsin kosketeltavan kautta kuten esimerkiksi oman nuoruuden aikaiseen muotiin liittyvien yksityiskohtien avulla.

Etäännyttäminen toimi työpajassa menetelmänä omakohtaisuuden siirtämiseen hieman kauemmaksi itsestään. Etäännyttämällä tarinaa omasta itsestä sitä pystyi tarkastelemaan ikään kuin ulkopuolisen silmin. Tämä auttoi näkemään omassa tarinassa jotain sellaista, mitä siinä omasta itsestään käsin ei ehkä kyennyt näkemään. Käytimme etäännyttämisen välineenä mm. muistelutekniikkaa, näyttämöllistämistä, nukkeja sekä narratiivia, tarinallisuutta, omasta itsestä kertomisessa.



Etäännyttäminen narratiiviin eli narratiivin käyttö omasta itsestä kerrottaessa, auttoi murtamaan ensimmäisen yhteisen kokoontumisemme jään. Tuolloin kaikki ryhmäläiset eivät vielä tunteneet toisiaan, mutta kerroimme silloin jo ensimmäisen yhteisen tarinamme. Kerroimme tuon tarinan yhdessä improvisoiden ja kuvia apuna käyttäen. Tämän yhteisen tarinankerronnan aikana jokainen kertoi kuin huomaamattaan narratiivin kautta jotakin myös itsestään. Myöhemmin teimme samantapaisen harjoitteen uudelleen Sana kerrallaan -improvisaatioharjoitteella. Tämä Sana kerrallaan -runo ja ensimmäisellä kokoontumiskerralla yhdessä tehty tarina olivat sellaisia vahvoja yhteisöllisyyden kokemisen hetkiä, joita osallistujat ovat muistelleet minulle myös jälkeenpäin.
- Minttu

Sana kerrallaan



Aikuisuus on hyvä ammatti
jonka saavuttaa jokainen ihminen

löydettyään huipun jolta
näkee jokainen

Olemme riippuvaisia toisistamme
etsiessämme aikuisuutta

Aikuisuus alkaa kohdatessamme vaikeuksia

Vaikeudet voitetaan
kaikki löydetään
kunhan etsitään itsellemme
hyvät toimeentulot

-Rouvat Koivu, Kanerva, Ruusu, Syksy ja Aamunkoi


(Tämä runo on tehty Sana kerrallaan -improvisaatioharjoitteen avulla)

Mielikuvamatkat olivat draamallisia harjoitteita, joita käytin hyödyksi lähes joka kerta työskentelyssämme. Lapsuuden valokuvakirja -mielikuvaharjoite, jota käytin työpajassani paljon, oli peräisin ruotsalaisen teatteriohjaaja Suzanne Ostenin (1944-) työtapoihin perustuvalta Kiertävä lastenteatteri -opintojaksolta, jota minulle Metropolia Ammattikorkeakoulussa on opettanut Marjaana Castren. Näiden mielikuvamatkojen aikana omia lapsuuden tai aikuisuuden muistoja palattiin tarkastelemaan luomalla mieleen mahdollisimman tarkka mielikuva tapahtuneesta. Mielikuvaharjoitteen jälkeen tuota muistoa työstettiin lisää erilaisin keinoin.



Eräässä harjoitteessa jokaisen oli pitänyt muistella jokin lapsuudessa kuultu unilaulu tai iltarukous, jonka sai laulaa tai rukoilla piirissä kiertävälle nukelle. Tuudittamalla nukkea uneen jokainen lauloi ja rukoili samalla omalle itselleen. Näiden laulujen ja rukousten avulla palattiin mielikuvamatkalle lapsuuteen, sellaiseen paikkaan, jossa oli itse pienenä nukkunut. Harjoitteen jälkeen pyysin osallistujia piirtämään tuon muiston paperille. Piirtäminen auttoi heitä hahmottamaan tuota muistoa, ”lapsuuden tukikohtaa”, selvemmin. Kun muiston piirsi paperille, ja sitä tarkasteli uudessa muodossa, huomasi, että tuo lapsuudesta tuttu paikka alkoi hahmottua yhä selkeämmin silmien eteen. Piirustusta tarkasteltaessa saattoi huomata, että lapsuuden koti olikin oikeasti kaksi- eikä yksikerroksinen tai yhtäkkiä muisti, että lapsena rakasti leikkiä kotipihalla olleessa suuressa männyssä.
- Minttu Häkkinen

Maailman paras paikka on oma koti kullan kallis.
-Rouva Syksy


Maailman paras paikka on rauhallinen ja kaunis.
-Rouva Kanerva



Maailman paras paikka

Kallion lämpö tulee syvältä maan sisältä.
Aurinko ja vesi kohtaavat,
näin on hyvä.
-Rouva Koivu



Maailman paras paikka

Lämmin kesäinen henkäys käy vastaan
ja lampi läikkyy sinisenä.
On rauhaisa olo. Tässä viihdyn.
-Rouva Ruusu


Maailman paras paikka on kesäaamut ja illat Päijänteellä.
-Rouva Aamunkoi



(Nämä tekstit kirjoitettiin Maailman paras paikka -mielikuvaharjoitteen jälkeen)

Vastalahjaisuudesta


Vastalahjaisuus oli kantavana ajatuksena koko Elämästä pudonnut kuva -projektissamme. Näitä vastalahjaisuuden hetkiä syntyi jo työpajaprosessin aikana. Sellaisissa hetkissä kun teimme näyttämöllä toisten tarinoita kuviksi, kun kerroimme heille heidän omia tarinoitaan takaisin, tapahtui sellaista vastalahjaisuuden taidetta, mitä näyttelykin oli. Kun toisen tarinaa teki näkyväksi, antoi lahjan, jonka avulla toinen sai tilaisuuden tarkastella omaa tarinaansa välimatkan päästä.

”Sitä tuntee itsensä erityiseksi.”
- Työpajaan osallistuja


Samaa vastalahjaisuuden ajatusta on myös Miten minä sinut näen -valokuvauksessa, jota teimme ensi kertaa opettajamme Päivi Ketosen ohjaamalla Psykodraama-opintojaksolla Metropolia Ammattikorkeakoulussa. Valokuvauksen tarkoituksena oli kunnioittavalla tavalla näyttää toiselle jotakin siitä, mitä oli hänessä huomannut, millaisena hänet ja hänen tarinansa oli saanut opintojaksomme aikana nähdä, ja antaa kuvattavalle näin mahdollisuus nähdä itsestään jotakin toisen silmin.

Tämä oli Ketosen sovellus Miina Savolaisen Voimauttavasta valokuvasta. Kummankin tekniikan on tarkoitus näyttää toisesta jotakin erityistä. Miten minä sinut näen -kuvaus erosi Savolaisen menetelmästä kuitenkin selvästi sillä, että kun Voimauttavan valokuvan perusta on lopulta vastavuoroisuudessa, niin Miten minä sinut näen -kuvauksessa ei oltu dialogissa vaan kuvaaja näytti toisen juuri niinkuin itse hänet näki. (Savolainen 2008, 157.) Kuvattava sai tämän avulla mahdollisuuden nähdä omasta tarinastaan ja itsestään jotakin toisen silmin, kenties jotain sellaista mitä ei ollut itse huomannut.

Tätä Miten minä sinut näen -valokuvausmenetelmää soveltamalla kuvasin jokaisen työpajaani osallistuneen. Nämä Rouva Syksystä, Rouva Kanervasta, Rouva Ruususta, Rouva Koivusta ja Rouva Aamunkoista ottamani valokuvat olivat esillä myös Elämästä pudonnut kuva -näyttelyssämme.

Kuulin työpajoissa tarinoita, otin niitä vastaan, ja vastalahjaisuuden ajatuksella toin ne teoksina näyttelyyn. Lapsuuteen tehdyn mielikuvamatkan apuna olleet unilaulut ja rukoukset saivat näyttelyssä muotonsa Tyyny -teoksena, jolle sai halutessaan painaa päänsä ja liittyä näin ikäihmisten lapsuuden muistoihin. Tämän saman mielikuvamatkan jälkeen tehtyjen piirustusten pohjalta rakensin näyttelyyn jokaiselle osallistujalle oman pesän ja tuonne pesään oman ”lapsuuden tukikohdan”.

Teimme työpajassa muistelutekniikkaa, jossa omia muistoja etäännytettiin eri kehonosiin, kuten muistoksi siitä ”mitä nämä kädet ovat tehneet”. Kun teimme tätä muistelutekniikkaa, käytin valokuvausta noiden muistojen tallentamisen välineenä. Kun jokainen oli ensin parin kanssa muistellut läpi mitä omat eri kehonosat olivat kuulleet, nähneet ja tehneet, minä tallensin nuo muistot valokuvaamalla jokaisen silmät ja korvat, kädet ja jalat. Näistä muistoista kokosin työpajaan osallistuneille videoteoksen, jonka avulla sain näyttää heistä jotain minun silmiini erityistä.

Sieltä silmistä tuikkii yhä se nuori tyttö


Toiminta mahdollisti osallistujille pysähtymisen hetkeksi oman itsensä äärelle, sai tuntemaan onnistumisen kokemuksia, löytämään itsestä uusia puolia ja kokemaan yhteisöllisyyttä. Luovien menetelmien kautta toimiminen toi ryhmäläisistä esiin sellaisia uusia tai unohtuneita puolia, joita he eivät välttämättä olleet edes tienneet olevan olemassa. ”En mä osaa piirtää” ja ”olen kirjoittanut vaan kortteja” -kommentit vaihtuivat onnistumisen kokemuksiin ja itsensä ylittämisiin.

Työpajan alkaessa en ollut ajatellut, että työpajan lopuksi ryhmäni esiintyisi jollakin omalla tuotoksellaan yleisölle - niin kuitenkin kävi. Työpajaan osallistuneista koostunut ryhmä esiintyi kaksi kertaa näyttelymme Elävän Gallerian viikolla omalla pienellä esityksellään. Tässä esityksessä ikäihmiset saivat olla yleisön hyväksyvän ja kunnioittavan katseen alla, omina itseinään, jalat maassa. Vaikka toisen ihmisen katseen alla oleminen saattaa olla jännittävää, jopa pelottavaa, niin kun tuo katse on hyväksyvä ja kunnioittava, se voi voimauttaa.


”Oli antoisaa nähdä, miten teatterilähtöiset menetelmät saavat kaivetuksi ihmisistä niin paljon luovuutta ja rohkeutta.”
- Työpajaan osallistuja



Työpajan alkaessa en ollut osannut ottaa huomioon kaikkia asioita, jotka voisivat vaikuttaa tekemiseemme. En tiennyt, että seisominen tai silmät kiinni oleminen voisi olla joillekin osallistujista hankalaa. Minua tietenkin harmitti aluksi se, etten ollut osannut ohjaajana ottaa tällaisia asioita huomioon. Tällaiset tilanteet ratkesivat kuitenkin aina jotenkin; silmät kiinni olemisen rinnalle tuli esimerkiksi ”hetkeksi omissa oloissa oleminen”. Halusin pitää kiinni siitä, että vaikka jonkin asian tekeminen saattaisi olla hankalaa, se ei saisi estää elämyksen kokemista - sen toteutukseen tarvittaisiin vain vähän enemmän apua tai luovuutta. Viimeisellä kokoontumiskerrallamme teimme esimerkiksi äänimaiseman, jonka läpi saatoin jokaisen osallistujan yksitellen niin, että he saivat kulkea silmät kiinni ja luottaa siihen, että minä johdatan heitä. Tätä elämystä ei olisi tapahtunut, jos olisin jäänyt kaikkien ennakko-oletuksieni vangiksi ja ajatellut, että silmät kiinni käveleminen ei voisi mitenkään heiltä onnistua. Uskon, että ihminen voi ylittää rajoituksiaan, jos hän vain saa siihen tilaisuuden.
- Minttu Häkkinen

Taidelähtöisen toiminnan on todettu vaikuttavan hyvinvointiin lisäämällä yhteisöllisyyttä, tukemalla aktiivisuutta ja ehkäisemällä syrjäytymistä (Brandenburg 2008, 13). Koen, että Elämästä pudonnut kuva -projekti on mahdollistanut näitä asioita myös tähän työpajaan osallistuneiden keskuudessa. Palaute toiminnasta oli ryhmän puolelta hyvin kiitollista. Osallistujat jäivät kaipaamaan lisää tämänkaltaista työskentelyä, jatkuvuutta, sekä yhdessä vietettyjä hauskoja hetkiä. Nuo hauskat yhdessä vietetyt hetket ja onnistumisen kokemukset olivat sellaisia elämyksiä, jotka olivat varmasti yksi merkittävimmistä asioista, joita työpajatyöskentelymme sai aikaan. Toisilleen prosessin alussa vielä osittain vieraat ihmiset saivat yhteishengen ja kanssaolemisen tunteesta toisiltaan paljon.



Mintun tapa kohdata toinen ihminen on hurjan kaunis kaikessa pienieleisyydessään. Olen seurannut hänen työskentelyään ikäihmisten kanssa ihan läheltä ja nähnyt, miten Mintun viisi Rouvaa ovat saaneet tulla lempeästi katsotuiksi, tarkasti nähdyiksi ja uskon, että syvästikin kosketetuiksi nuoren naisen ennakkoluulottoman ja rohkean sekä äärimmäisen hienotunteisen kohtaamisen voimasta. Palaute, jota Minttu on osallistujiltaan saanut, on ollut kiitollista. Osallistujien mieleen on painunut Mintun kaunis, lämmin ja kunnioittava suhtautuminen heihin, ikäihmisiin, mukanaolijoihin. He ovat kokeneet olleensa ohjaajan osaavissa käsissä ja tämä on saanut heidät puhkeamaan kukkaan. Mahtaako Minttu olla huomannut, kuinka myös hän on puhjennut kukkaan näiden viiden Rouvan tarinaa myötäeläessä? Minttu on saanut varmuutta ohjaajana, taiteilijana hän on vertaansa vailla. Mintun näyttelyyn loihtimat teokset ovat jaksaneet hämmästyttää näyttelyvieraita kekseliäisyydessään. Mitäköhän kaikkea tältä naiselta on vielä tulossa?
-Päivi Tuki

Sain tutustua viiteen aivan ihanaan naiseen ja kuulla palan heidän tarinastaan. Se on ollut etuoikeus. Toivon kovasti, että saisin tuotua tulevassa näyttelyssä tuon kiitollisuuden näkyväksi heille. Ja antaa takaisin sen lahjan jonka itse sain. Opin heiltä ainakin siitä mitä on vapaus. Rundaus. Kumikengät. Luvaton huulipuna. Salaa otettu permanentti. Nurkkatanssit. Ensimmäiset ihastukset. Järkevät unelmat. Äitiys. Vastuullisuus. Että koskaan ei voi tietää mitä huominen tuo. Että täytyy unelmoida ja toivoa. Kyllä ne toiveet sitten toteutuu.
(Työpäiväkirja 25.2.2013 Minttu)

Purkkitekniikka

Purkkitekniikka on Elämästä pudonnut kuva -projektin aikana syntynyt prosessin reflektoinnin avuksi tarkoitettu toiminnallinen menetelmä. Sen avulla haluttiin alun perin tutkia sitä, kuinka pieneen tilaan installaation voisi rakentaa. Tästä kehittyi ajatus mini-installaatiosta, lasipurkkiin tehtävästä taideteoksesta, jonka avulla työpajaan osallistuja saisi mahdollisuuden jäsentää itse työpajan aikana läpikäymäänsä prosessia. Koska -projektissa työskenneltiin omien tarinoiden ympärillä, rakensi jokainen työpajaan osallistunut omaan lasipurkkiinsa esinekoosteen itsestään. Näin syntyivät Koko maailma purkissa -teokset.

Näiden Purkkitekniikalla tehtyjen Koko maailma purkissa -teosten voisi sanoa olevan sukua Muistorasioille. Muistorasia on muisteluprosessin tuloksena syntynyt konkreettinen rasia, josta Leonie Hohenthal-Antin puhuu ”tiiviiseen muotoon pakattuna yksilön henkilöhistoriana tai jonain sen osana”. (Hohenthal-Antin 2009, 39) Koko maailma purkissa -teokset kuten Muistorasiat ovat olemassa samasta syystä, jonkin asian prosessoinnin apuna, ja kumpikin edustaa jollain tavoin matalankynnyksen taidetta.



Nämä purkit pitävät sisällään kokonaisia maailmoja.

Paperinukketekniikka

Paperinukketekniikka on vielä kehitteillä oleva menetelmä. Se sai alkunsa ikäihmisten kanssa tehdyssä työpajassa. Sitä voidaan käyttää apuna esimerkiksi muistelutyössä, minäkuvan hahmottamisessa tai etäännyttämisen keinona. Paperinukketekniikassa omasta itsestä tehdään Oma kuva -paperinukke, jota voidaan käyttää työskentelyn apuvälineenä.

Elämästä pudonnut kuva -projektissa Oma kuva -paperinuket olivat apuna muistelutyössä. Ikäihmiset tekivät työpajassaan Oma kuva -paperinuket itsestään 15-vuotiaina ja kertoivat niiden avulla itsestään. Vaikka tässä työpajassa nuket toimivat muistelutyön apuna, ovat ne sovellettavissa myös muihin yhteyksiin. Oma kuva -paperinuken avulla voidaan auttaa esimerkiksi menneisyyden, tämän hetken tai tulevaisuuden minäkuvan hahmottamisessa. Sitä voidaan käyttää myös etäännyttämisen keinona antamalla nukelle tarinankertojan rooli ja olemalla itse nukettajan roolin takana suojassa.



Oma kuva -paperinuket asustivat näyttelyssä kaappiin rakennetussa nukkekodissa.